Vaarallisia tuolileikkejä

Mulla on musta vyö itsensä telomisessa. Suunnilleen joka päivä tulee kalautettua jokin ruumiinosa sellaiseen objektiin, joka tuottaa mahdollisimman suurta kipua. Oon käynyt auton alla, juopon pyörän alla, kaatuillut kuin pissis talvisena lauantaiyönä, saanut selänojentajasta päähäni ja kerännyt kokoelman erilaisia mustelmia treeneissä. Oon lentänyt pyörän selästä voltin suoraan päälleni, lentänyt rappuset alas päin betoniseinää, ja kakarana nousin seisomaan lasipöydän alla rikkoen sen tuhannen päreiksi. Mikään paikka ei ole kuitenkaan koskaan mennyt virallisesti rikki: olen välttynyt niin kepeiltä, murtumilta kuin kaikenmaailman nyrjähdyksiltäkin, vaikka kaiken järjen mukaan voisin olla yhtä hyvin rullatuolissa. Paria tikkausta lukuunottamatta olen siis säästynyt pahemmalta.

Mutta sitten tänään tein jotain radikaalia ja vaarallista. Niin vaarallista että selkäni meni kramppiin. Istuin tuolille. Oisin ollut hyvä Duudsonien uusi jäsen, ellen olisi loukkaantunut kesken stuntin. Elämä valui filminauhana edessäni kun laskin perseeni tuolle puiselle kalusteelle ja nousin ylös. Nyt tuntuu siltä, kuin joku olisi hakannut lihanuijalla häntäluuni jauhoksi, tai vaihtoehtoisesti siltä, kuin olisin lentänyt kaksisataa kertaa perseelleni jäisellä tiellä. Siis nyt ihan oikeasti kroppa, mitä helvettiä? Selviän varmaan katujyränkin alta vahingoitta, mutta TUOLILTA NOUSEMINEN lyö koko selän lukkoon. Ja mä kerkesin luulemaan että oon kuolematon...

Jääräpäisenä torvelona en antanut selän häiritä sen enempää. I had a mission, suuntasin salille. Itse asiassa esimerkiksi soutulaitteessa veivaaminen oli täysin kivuton operaatio, suurimmat tuskat tuottavatkin kävely ja paikallaan seisominen. Liikunta helpotti jonkin verran kipua, kunnes se palasi takaisin kahta kovempana. Kuumottelin sitä ennen toki hetken, että menikö joku nikama paikoiltaan, mutta päättelin että kipu on lihaksessa, sillä selän taivuttaminen joka suuntaan ei tuottanut kipua. Vaikka järki sanoisi että himmaa nyt, helvetin hullu, niin oli pakko mennä vielä uimaan. Vesi parantaa kaiken ja sitä rataa, eikä altaasta noustuani tarvinnut sen kummemmin irvistellä kivusta, kun astelin päättäväisin askelin jaloissa pyörivien uimakoululaislegioonan läpi. Huomiseksi odotan kyllä ihmettä, sillä torstai on harkkaviikon kohokohta, joka uhkaa nyt vesittyä. Ei kiinnostaisi jäädä sängynpohjalle makaamaan tai dataamaan.

MUTTA HEI VOI SIELTÄ SÄNGYNPOHJALTAKIN TEHDÄ JOTAIN JÄRKEVÄÄ! Nimittäin Tahdon 2013 -aloitteen allekirjoittaminen on ihan fiksu tapa käyttää pari minuuttia. Elikäs kliketi klik ja allekirjoittamaan, jotta saataisiin vihdoin vähän sateenkaaren värejä avioitumisoikeuksiin. Samalla tällekin postaukselle tuli edes jonkinnäköinen pointti selkänurinan lisäksi.